Cho­lu­te­can sil­ta si­jait­see Hon­du­ra­sis­sa. Se ra­ken­net­tiin alun pe­rin 1930-lu­vul­la ja sitä vah­vis­tet­tiin par­hai­den lu­juus­las­kel­mien mu­kaan 1996 kes­tä­mään alu­et­ta run­te­le­vat hur­ri­kaa­nit ja myrs­kyt.

Kui­ten­kin jo vuon­na 1998 hur­ri­kaa­ni Mitch teki sel­vää – ei suin­kaan sil­las­ta, vaan ym­pä­ris­tös­tä. Koko joen kul­ku­suun­ta muut­tui, sil­lal­le joh­ta­vat tiet ka­to­si­vat. It­se sil­ta py­syi pai­kal­laan.

Kun Cho­lu­te­ca-joki ot­ti uu­den suun­nan ja jy­ke­vä ra­ken­nel­ma jäi käyt­tä­mät­tö­mäk­si, se sai uu­den ni­men: Sil­ta Ei-mi­hin­kään, Brid­ge to Now­he­re.

Cho­lu­te­can koh­ta­lo pu­hut­te­lee. Ei tar­vit­se et­siä aa­sin­sil­taa me­ta­fo­ran so­pi­vuu­des­ta omiin sil­toi­him­me. Mil­lai­sia ovat mei­dän be­to­noi­mat sil­lat? Var­je­lem­me­ko ra­ken­net­ta, vaik­ka maa­il­ma ym­pä­ril­läm­me muut­tuu?

Ou­lun seu­ra­kun­ta­yh­ty­mäs­sä val­mis­tel­laan uut­ta stra­te­gi­aa. Sitä var­ten ky­syt­tiin ou­lu­lais­ten mie­li­ku­vaa seu­ra­kun­nas­ta. Ilah­dut­ti, et­tä se on pää­o­sin myön­tei­nen. Tä­hän ovat vai­kut­ta­neet po­si­tii­vi­set koh­taa­mi­set ja rip­pi­kou­lu­lais­ten­kin ko­ke­mus sii­tä, et­tä seu­ra­kun­ta on ak­tii­vi­nen, tasa-ar­voi­nen ja hen­gel­li­nen yh­tei­sö. Tämä oli kau­nis­ta kuul­ta­vaa – olem­me siis on­nis­tu­neet yh­des­sä ra­ken­ta­maan sil­to­ja, joi­ta pit­kin moni voi aja­tel­la kul­ke­van­sa.

Ke­hi­tet­tä­vää­kin löy­tyy! Mo­nia ra­ken­tei­ta ja te­ke­mi­sen ta­po­ja täy­tyy muut­taa, jot­tei kirk­ko Ou­lus­sa muut­tui­si Sil­lak­si Ei-mi­hin­kään.

Uu­sia kul­ku­suun­tia täy­tyy et­siä vaik­ka­pa so­si­aa­li­sen me­di­an ja va­paa­eh­tois­työn puo­lel­ta. Myös kir­kon ti­lois­ta ulos tu­le­mi­nen, toi­min­nan ke­hit­tä­mi­nen ko­ko­a­vas­ta ih­mis­ten luo me­ne­väk­si on eli­neh­to tä­nään. Täs­sä työn­te­ki­jöi­den ja luot­ta­mus­hen­ki­löi­den aja­tuk­set ovat yh­te­ne­väi­set kau­pun­ki­lais­ten kans­sa. On in­nos­ta­vaa läh­teä tar­kas­te­le­maan sil­lan suun­taa muut­tu­vas­sa toi­min­ta­ym­pä­ris­tös­sä ja ajas­sa.

Em­me saa ra­kas­tua ra­ken­tei­siin. Mei­dän pi­tää ol­la val­mii­ta tart­tu­maan toi­meen, kun luon­non­voi­ma – mikä se kul­loin­kin on – vaa­tii mei­tä liik­keel­le.

Ku­kaan ei as­tu sil­lal­le, joka näyt­tää vie­vän ei mi­hin­kään. Kaik­ki ha­lu­a­vat as­tua sil­lal­le, jon­ka mat­kal­ta au­ke­aa hui­kea mai­se­ma, ja jol­la kul­kee mui­ta­kin.

Mikä on si­nun elä­mäs­sä­si täl­lä het­kel­lä se sil­ta, jota ha­lu­at kul­kea? En­tä käyt­tä­mät­tö­mäk­si ja tar­peet­to­mak­si jää­nyt sil­ta?

Iloa sil­lan­ra­ken­ta­jil­le! Voi­mia pur­ku­töi­hin, jos sel­lais­ta on tie­dos­sa. Roh­keut­ta toi­mi­mat­to­mien ra­ken­tei­den hyl­kää­mi­seen.

Satu Saa­ri­nen

Ou­lun tuo­mi­o­ro­vas­ti